Salaperäiset rukiinjyvät | |
---|---|
A Pocket Full of Rye | |
Alkuperäisteos | |
Kirjailija | Agatha Christie |
Kieli | englanti |
Genre | salapoliisiromaani |
Kustantaja | Collins Crime Club |
Julkaistu | 09.11.1953 |
Ulkoasu | sidottu |
Sivumäärä | 192 |
Suomennos | |
Suomentaja | Eila Pennanen |
Kustantaja | WSOY |
Julkaistu | 1956 |
Sivumäärä | 263 |
Sarja: Neiti Marple | |
Edeltävä | Neiti Marplea ei petetä |
Seuraava | Paddingtonista 16.50 |
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
Salaperäiset rukiinjyvät Agatha Christien salapoliisiromaani, joka ilmestyi Britanniassa Collins Crime Clubin kustantamana 9. marraskuuta 1953[1] Kirjan yksityisetsivä on neiti Marple.
Teos ilmestyi suomeksi 1956 Eila Pennasen suomennoksena.
Monien muiden Christien romaanien tapaan tämänkin romaanin nimi ja juoni liittyvät lastenloruun. Tässä kirjassa loru on Sing a Song of Sixpence.
Kun rikas Rex Fortescue kuolee juotuaan teetä, on poliisi ymmällään. Hän kuoli juotuaan aamuteetä toimistossaan, ja kuolemansyyksi todetaan marjakuusen marjojen sisältämän myrkyn taksiinin (C35H47NO10) aiheuttama myrkytys. Hänen vaimonsa oli pääepäilty, kunnes hänkin kuolee juotuaan teetä, jossa oli syanidia. Vaimon rakastaja Vivian Dubois on seuraava pääepäilty, kuten jotakuinkin kaikki, jotka ylipäätään tuntevat perheen. Neiti Marple aloittaa tutkimukset ainoasta konkreettisesta johtolangasta: murhatun tasku oli täynnä rukiinjyviä. Hän tajuaa hyvin pian, että murhat noudattavat vanhaa lastenlorua (Sing a Song of Sixpence).
Philip John Stead kirjoittaa The Times Literary Supplementissa 4.12.1953: "Christien romaani kuuluu rikoskirjallisuuden sopuisaan alalajiin: lukijoita ei ahdistella realistisilla väkivallan tai tunteenpurkausten kuvauksilla eikä lukijalta koskaan vaadita syvällistä kiinnostusta henkilöhahmoihin. Rikos on vain keino aivonystyröiden kutkuttamiseksi, ja vaikuttaakin siltä, että epämiellyttävän pankkiirin murhaaja myrkytti hänet huvikseen. Henkilöt on hahmoteltu keveästi mutta näppärästi, ja kuiva huumori hallitsee kirjaa. On nautinto lukea kirjaa, jonka tekijä on näin miellyttävällä tavalla tietoinen oman kirjoittamisensa rajoituksista." Lopuksi hän sanoo: "Christiellä on maine, että hän pelaa reilua peliä lukijansa kanssa, jolla on taipumusta asettua itse yksityisetsivän rooliin. Käsillä olevassa tapauksessa saattaa tosin vaikuttaa siltä, että nerokkaan juonen monet yksityiskohdat ovat räikeässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, minkä voisi kuvitella olevan mahdollista. Mutta tarina on kerrottu niin luonnikkaasti (kuten myös murha, melkeinpä pastoraalisessa tunnelmassa), ettei tuolla kaikella ole kovin paljon väliä."[2]
Maurice Richardson kirjoittaa The Observerissä 15.11.1953: "Ei aivan niin hyvä kuin jotkut Christien aikaisemmista rikosjutuista; pulla paisuu kiitettävästi, mutta väärät johtolangat eivät ole tarpeeksi näppäriä. Mutta kuinka hyvin lähes aina kirjoittaa! – tuo rakas murhamammamme; hänen soisi olevan Brittiläisen imperiumin ritarikunnan Dame."[3]
Robert Barnard: "Äärimmäisen pankkiirikeskeinen miljöö, ja harvinaisen häijyjä perheenjäseniä epäiltyinä (Christie pitää mielellään useimmat henkilöistään ainakin "potentiaalisesti" sympaattisina, kuten myös potentiaalisina murhaajina, mutta tässä romaanissa he ovat vain jälkimmäisiä). Toistaa jotenkin Simeon Leen testamenttia (ilkeä isä, kiltti, kiltti poika, paha, paha poika, onnenonkijavaimo jne.) mutta ilman sen huolellista rakennetta ja nerokkuutta. Ja lastenloru on täysin turhanpäiväinen. Siltikin – hyvää luettavaa."[4]
Romaani julkaistiin Britanniassa alkujaan vahvasti lyhennettynä jatkokertomuksena Daily Express -lehden 14. peräkkäisessä numerossa 28.9.–13.10.1953[5]. Myös Yhdysvalloissa romaani ilmestyi ensin jatkokertomuksena Chicago Tribune -lehdessä 42 osassa 11.1.–27.2.1954.
Romaanin on suomentanut Eila Pennanen, ja sen on kustantanut WSOY.
Teoksen pohjalta on Neuvostoliitossa tehty vuonna 1983 elokuva Taina ”Tšornyh drozdov” (”Mustarastaiden” arvoitus). Sen on ohjannut Vadim Derbenjov, ja sen ovat käsikirjoittaneet Valentina Kolodjažnaja ja Jelizaveta Smirnova. Neiti Marplea esitti virolainen Ita Ever.
Televisiossa Joan Hickson näytteli neiti Marplea BBC:n Neiti Marple -sarjan jaksossa 1985. Kirjasta on muokattu myös brittiläisen televisiosarjan Neiti Marple neljännen kauden ensimmäinen jakso, joka esitettiin vuonna 2009, ja neiti Marplea näytteli Julia McKenzie.