USS Langley (CV-1)

Tämä artikkeli kertoo Yhdysvaltain laivaston ensimmäisestä lentotukialuksesta. Muita saman nimisiä aluksia on täsmennyssivulla.
USS Langley
USS Langley
USS Langley
Aluksen vaiheet
Rakentaja Mare Island Naval Shipyard
Kölinlasku 18. lokakuuta 1911
Laskettu vesille 14. elokuuta 1912
Palveluskäyttöön 7. huhtikuuta 1913
20. maaliskuuta 1922
Poistui palveluskäytöstä upposi Jaavan lähellä 27. helmikuuta 1942
Tekniset tiedot
Uppouma 12 700 t (standardi)
Pituus 158,19 m (vesiraja)
165,2 m (kokonaispituus)
Leveys 19,96 m (runko)
19,51 m (lentokansi)
Syväys 5,03 m (keskisyväys)
6,71 m (max)
Koneteho 7 000 hv
Nopeus 14 solmua
Miehistöä 350
Aseistus
Aseistus 4 × 5" tykkiä
34 lentokonetta

USS Langley (runkonumero CV-1 ja myöhemmin AV-3) oli Yhdysvaltain laivaston ensimmäinen lentotukialus, joka nimettiin tähtitieteilijä Samuel Pierpont Langleyn mukaan. Se muunnettiin hiilenkuljetuslaivasta. Se vahingoittui japanilaisten pommituksissa niin pahoin, että sen saattuealukset upottivat estääkseen vihollisen käsiin joutumisen.

Valmistus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alus oli tilattu hiilenkuljetusaluksena USS Jupiter runkonumero AC-3 Mare Islandin laivastontelakalta Kaliforniasta, missä köli oli laskettu 18. lokakuuta 1911. Alus oli laskettu vesille 14. elokuuta 1912 kumminaan Thomas F. Ruhnin puoliso ja oli otettu palvelukseen 7. huhtikuuta 1913 ensimmäisenä päällikkönään Joseph M. Reeves.[1]

Palvelus AC-3

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läpäistyään koeajot alus vastaanotti merijalkaväkiosaston San Franciscossa ja ilmoittautui Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastoon Mazatlanissa Meksikossa 27. huhtikuuta 1914, kun laivasto vahvisti joukkojaan Vera Cruzin kriisin aikana. Alus palasi Philadelphiaan 10. lokakuuta. Alus läpäisi ensimmäisenä aluksena Panaman kanavan lännestä itään Kolumbuksen Amerikan löytämisen vuosipäivänä.[1]

Ennen Yhdysvaltain liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan alus purjehti Yhdysvaltain Atlantin laivaston apulaivaston mukana Atlantilla ja Meksikonlahdella. Alus saapui 6. huhtikuuta 1917 Norfolkiin, missä se liitettiin NOTSiin, mikä keskeytyi kahden Ranskaan matkanneen saattueen hiilestysoperaation vuoksi kesäkuussa 1917 ja marraskuussa 1918. Alus palasi 23. tammikuuta 1919 Norfolkiin, mistä se lähti Brestiin 8. maaliskuuta. Alus oli hiilestys tehtävissä Euroopan vesillä kuljetettaessa Yhdysvaltain joukkoja Euroopasta. Palattuaan 17. elokuuta Norfolkiin, alus siirrettiin länsirannikolle.[1]

Muutostyöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lentokoneiden merkitys laivaston tiedustelijoina ja tulenjohtajina oli tiedostettu sen jälkeen kuin ensimmäiset koneet sijoitettiin risteilijöille 1916. Tulenjohtokyvyllä ei ollut päätökseen kuitenkaan merkitystä, vaan Yhdysvaltain laivaston havainnoilla Britannian kuninkaallisen laivaston lentotukialuksista ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin tehtiin muun muassa koe torpedolla aseistetulla Sopwith Cuckoolla HMS Arguksella. Koe osoitti tasakantisen tukialuksen edut vesilentokoneiden emälaivoihin nähden.[2]

Langleyta ollaan muuntamassa tukialuskäyttöön Norfolkin telakalla.

Yhdysvaltain kongressi päätti 11. heinäkuuta 1919 valtuuttaa laivaston muuttamaan aluksen sellaiseksi, että se kykenisi kuljettamaan, lähettämään ilmaan ja vastaanottamaan lentokoneita ollessaan merellä. Alus siirrettiin 12. joulukuuta Hampton Roadsiin Virginiaan, jossa se poistettiin palveluksesta 24. maaliskuuta 1920. Alus sijoitettiin Norfolkin laivastontelakalle muutostöitä varten. Aluksen nimi muutettiin 21. huhtikuuta 1920 Langleyksi ja luokiteltiin palvelukseen otettaessa 20. maaliskuuta 1922 lentotukialukseksi (CV-1).[3][1]

Alukselle suunniteltiin sijoitettavan 34 lentokonetta tai maksimissaan purettuna 55. Alukselle varastoitiin 578 tonnia lentopolttoainetta lentosuojien etupuolelle. Aluksella ei ollut varsinaista hangaaria, vaan kaikille toiminnoille oli varattu tilat pääkannelta. Huoltotoiminnalle oli varattu omatila pääkannelta, mutta lentokoneet kuljetettiin niin kuin mikä tahansa rahti ruumassa. Koneiden siirtely tapahtui kahdella kolmen tonnin nosturilla pääkannen hissille, joka siirsi koneet edelleen lentokannelle. Hissin alla oli varastotila, johon oli talletettu muun muassa 275 pommia ja 24 torpedoa.[3]

Pääosa aluksen kansirakenteista poistettiin ja aiemmista nosturipuomeista valmistettiin tukirakenne puiselle lentokannelle, joka periaatteessa kattoi koko aluksen pituuden. Aluksen silta säilytettiin etuosassa, vaikka se jäikin muutoksen jälkeen lentokannen alapuolelle. Kaksi 10,67 metrin "hanhenkaula" nosturia asennettiin yksi kummallekin laidalle pääkannelle. Nosturit kykenivät kuormaamaan hissin ja nostamaan tarvittaessa kellukekoneet aluksen viereltä kannelle. Lentolaivueen kokoonpanoksi oli suunniteltu 12 hävittäjää, 12 tiedustelukonetta ja 10 torpedopommittajaa, joista kuusi olisi kellukekoneita. Kannelle sijoitettiin jarruvaijerit sekä kaksi katapulttia kellukekoneita varten. Lentokannelle sijoitettiin kaksi siirrettävää radiomastoa.[3]

Aluksen aseistusta rajoitti tila, joten sille asennettiin ainoastaan neljä yksiputkista 5 tuuman 51 kaliiperin tykkiä, jotka oli asennettu yksi kummallekin puolelle keulaan ja yksi kummallekin puolelle välikannelle aluksen takaosaan. Asennetut tykit eivät soveltuneet ilmamaalien ammuntaan puutteellisen korkeussäädön vuoksi.[3]

Aluksen voimanlähde pysyi samana eli Melville McAlpine -moottori, jossa turbiinit käyttivät generaattoreita virrantuottamiseen kahdelle sähkömoottorille, jotka oli kytketty akseliin. Savuhormit olivat aluksen vasemmalla puolella.[3]

Palvelus CV-1

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palveluskäyttöön Langley otettiin 20. maaliskuuta 1922. Komentajakapteeni Godfrey de Courcelles Chevalier johti laivastonlentäjien koulutusta tukialukselle sen ollessa edelleen telakalla. Lentäjät harjoittelivat 30,48 metrin kannella, joka oli rakennettu hiilenkuljetusaluksen päälle. Saman aikaisesti aloitettiin San Diegossa harjoittelu 254,81 metrin kiitotiellä.[4]

Aluksen muutostyöt saatiin päätökseen syyskuussa ja se ankkuroitui 17. lokakuuta York-joelle, jolloin komentajakapteeni Virgil C. Griffin lensi ensimmäisenä sen kannelta Vought VE-7SF-kaksitasolla. Aluksen ollessa yhdeksän päivää myöhemmin 26. lokakuuta purjehtiessa 12,5 solmun nopeudella komentajakapteeni Chevalier teki ensimmäisen laskeutumisen aluksen kannelle Aeromarine 39-B kaksitasolla. Koneen laskussa sen propelli hajosi, mutta kone ei muuten tuhoutunut.[5]

Kaksi ensimmäistä vuotta Langley oli koealuksena, testaten lentokoneita ja tukialusjärjestelmiä, kouluttaen lentäjiä ja suunnitellen operatiivisia ohjeita. Käytön aikana aluksella oli useita eritasoisia onnettomuuksia, mutta ei yhtään kohtalokasta itse aluksella. Alus liitettiin 29. marraskuuta 1924 taistelulaivastoon San Diegossa, jolloin sen täydellinen kokeellinen käyttö samalla lakkasi. Laivaston hävittäjälaivue (engl. Navy Fighting Squadron 2, VF-2) aloitti toiminnan aluksella tammikuussa 1925 suorittaakseen tukialuspätevyyden. Laivue oli samalla ensimmäinen Yhdysvaltain lentäväyksikkö, joka operoi tukialuksella. Laivueen kalustona olivat VE-7S kaksitasot. Aluksella oli lisäksi koulutus- ja yhteyskonekäytössä ollut lentokone.[6]

Ensimmäisen kerran Langley osallistui Yhdysvaltain länsirannikolla järjestettyyn laivaston sotaharjoitukseen (Fleet Problem V) maaliskuussa 1925. Aluksella ei ollut harjoituksessa suurta merkitystä, mutta sen hitaus aiheutti Yhdysvaltain laivaston komentajan amiraali Robert E. Coontzin tekemään esityksen uusien rakenteilla olleiden alusten nopeammasta palvelukseen saamisesta.[6]

Kapteeni Joseph M. (Bull) Reeves, joka oli juuri nimetty Taistelulaivastossa palvelevien lentoyksiköiden komentajaksi, siirtyi lokakuussa alukselle ja pian tämän jälkeen hän esitti konevahvuuden nostamista siten, että kaikki tilat aluksella otettiin käyttöön.[7]

Tammikuussa 1928 alus siirrettiin Mare Islandin (Kalifornia) laivastontelakalle huoltoon ja samalla pidennettiin lentokantta 7,01 metriä Reevesin ehdotuksesta. Aluksen palatessa palvelukseen kontra-amiraaliksi ylennetty Reeves pyysi 36 lentokonetta sijoitettavaksi aluksen lentokannelle ja kuusi konetta ruumaan. Havaijin vesillä järjestettyyn sotaharjoitukseen (Fleet Problem VIII) alus osallistui huhtikuussa 1928, jolloin sen konevahvuus oli nostettu 36:een ja sen Boeing F2B-1 hävittäjät olivat ylivoimaisia maavoimien koneisiin verrattuna. Alus kykeni harjoituksen aikana lähettämään lentoon 35 lentokonetta seitsemässä minuutissa.[8]

Palvelus AV-3

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain laivaston tilattua kolme uutta lentotukialusta päätettiin hidas Langley muuttaa vesilentokoneiden emälaivaksi ja samalla muutettiin aluksen luokitus CV-1:stä AV-3:ksi. Aluksen muutostyöt tehtiin Mare Islandin laivastontelakalla lokakuusta 1936 helmikuuhun 1937, jolloin lentokantta lyhennettiin etuosasta 40 prosenttia ja sen paikalle rakennettiin komentosilta. Uudistettu alus kykeni tarjoamaan riittävät tilat kahdelle laivueelle partiokoneita.[9]

Alus palveli sekä Tyynellä valtamerellä että Atlantilla, kunnes se siirrettiin länteen. Alus saapui 24. syyskuuta 1939 Manilaan Filippiineille liitettynä Yhdysvaltain Aasian laivastoon.[9]

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain liityttyä toiseen maailmansotaan ja taistelujen alkaessa 8. joulukuuta 1941 Filippiineillä Langley oli ankkurissa Sangley Pointin edustalla Manilanlahdella, josta se purjehti kahden tankkerin kanssa etelään seuraavana yönä. Alus tuki PBY lentoveneitä ja USS Pecos tankkasi Aasian laivaston alukset matkalla etelään. Osastossa annettiin 10. joulukuuta Sulumerellä sukellusvenehälytys, jolloin kaksi torpedoa ohitti aluksen. Juuri ennen illan pimenemistä Langleyltä havaittiin keisarillisen Japanin laivaston risteilijöistä ja hävittäjistä koostuva osasto, mutta amerikkalaisia ei havaittu. Osasto saapui 1. tammikuuta 1942 Darwiniin Australiaan.[10]

Yhdysvaltain laivasto katsoi olevan tarpeen lähettää lisää joukkoja ja materiaalia Hollannin Itä-Intiaan ja helmikuussa tehtiin päätös lähettää Langleyllä P-40 hävittäjiä Jaavalle, joiden tarkoituksena olisi suojata Timorin saarta ja siten mahdollistaa siirtolennot alueelle. Alus kuormattiin Freemantlessa 32 kappaletta P-40E Warhawk avoimelle kannelle, 33 lentäjää ja 12 lentokonemekaanikkoa. Lentäjistä ainoastaan yhdellä oli lentokokemusta P-40 hävittäjistä. Lentokoneet oli kuormattaessa tankattu, mutta aseita ei ladattu.[11]

Rahtialus Sea Witchiin lastattiin 27 P-40 hävittäjää laatikoihin pakattuna. Alukset liitettiin osaksi saattuetta MS-5, joka saapui 22. helmikuuta Australian Freemantleen. Lentokoneiden tarve oli Jaavalla niin kiireinen, että kuljetusalukset irrotettiin saattueesta omaksi osastokseen. Kaksi alusta ilman saattajia sai määräyksen purjehtia 14 solmun nopeudella Jaavalle Tjilatjapiin, joka oli ainoa mahdollinen purkusatama. Suunnitelman mukaan alusten tuli olla perillä 27. helmikuuta. Langleyn lähtö viivästyi, koska loppumatkalle oli välttämätöntä saada saattajat. Saattajiksi päätyivät lopulta hävittäjät USS Edsall ja USS Whipple. Lisä viiveen aiheutti sukellusvenehavainto. Osasto aloitti 27. helmikuuta viimeiset sata merimailia.[12]

Aamu yhdeksältä havaittiin osaston yläpuolella tunnistamaton lentokone. Langleyltä lähetettiin pyyntö Jaavalle hävittäjäsuojan lähettämisestä, mutta kiireisistä laivueista ei kyetty lähettämään lentokoneita. Osasto havaitsi kello 11.40 lisää lentokoneita, jolloin aluksilla annettiin ilmahälytys.[12]

Ensimmäisessä hyökkäysosastossa oli yhdeksän Keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimien Mitsubishi G4M-pommikonetta. Kahden ensimmäisen koneen pommit onnistuttiin väistämään aluksen päällikön komentaja Robert P. McConnellin erinomaisen toiminnan ansiosta. Loput koneet saivat Langleyyn viisi suoraa osumaa ja kaksi lähelle osunutta, jotka aiheuttivat tulipalon aluksella, ohjausjärjestelmä tuhoutui ja vuoto aiheutti kymmenen asteen kallistuman. Tällöin kuusi pommikoneita saattanutta Zeroa tulittivat alusta konekivääreillä.[12]

McConnell pyrki pelastamaan aluksensa lastin ja laski alukseen vettä tasapainottaakseen kallistuman. Samoin palava kannella ollut materiaali työnnettiin mereen. Yritys epäonnistui sähkömoottoreiden kastuttua ja aluksen pysähdyttyä, jolloin aluksen kapteeni antoi käskyn kello 13.32 jättää laivan ja siirtyä saattaviin hävittäjiin. Yksitoista aluksen ja lentokoneiden miehistöistä oli kaatunut taistelussa.[12]

Hävittäjä Whipple ampui lentotukialukseen yhdeksän neljän tuuman kranaattia ja kaksi torpedoa upottaakseen vaurioituneen aluksen ja estääkseen sitä joutumasta vihollisen haltuun. Langleyn miehistö siirrettiin 1. maaliskuuta tankkeri Pecosille, joka joutui jo samana päivänä japanilaiselta tukialukselta Soruylta nousseiden lentokoneiden upottamaksi. Seuraavana yönä hävittäjä Whipple pelasti 232 pelastunutta, joista osa oli Langleyltä. Hävittäjä palasi Australiaan.[13]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Chesneau, Roger: Aircraft Carriers of the World, 1914 to the Present - an illustrated encyclopedia. Bristol: Brockhampton Press, 1998. ISBN 1-86019-87-5-9 (englanniksi)
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922–1946. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7 (englanniksi)
  • Polmar, Norman: Aircraft Carriers – A History of Carrier Aviation and its Influence on World Events Vol. 1, 1909–1945. Dulles, Virginia: Potomac Bools Inc, 2006. ISBN 1-57488-663-0 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d DANFS - USS Langley
  2. ↑ Chesneau, Roger s. 198–200
  3. ↑ a b c d e Chesneau, Roger s. 200
  4. ↑ Polmar, Norman s. 46
  5. ↑ Polmar, Norman s. 46-47
  6. ↑ a b Polmar, Norman s. 48
  7. ↑ Polmar, Norman s. 48–49
  8. ↑ Polmar, Norman s. 49
  9. ↑ a b Polmar, Norman s. 75
  10. ↑ Polmar, Norman s. 188
  11. ↑ Polmar, Norman s. 188–189
  12. ↑ a b c d Polmar, Norman s. 189
  13. ↑ Polmar, Norman s. 189–190

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edeltäjä:
ei edeltäjää 		Yhdysvaltain laivaston lentotukialukset Seuraaja:
Lexington-luokka