Uushistorismi
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Uushistorismi (tunnettu myös nimellä kulttuuripoetiikka) on radikaali kirjallisuudentutkimuksen suuntaus, joka keskittyy erityisesti kirjallisuushistoriallisiin kysymyksiin ja menneisyyden tekstien tutkimukseen. Yksinkertaistaen sitä voidaan kutsua postmoderniksi kirjallisuushistorialliseksi tutkimukseksi.
Uushistoristeja kiinnostaa yhtä lailla menneisyys ja menneisyyden kirjallisuus – toista ei voi oikeastaan asettaa toisen edelle. Tutkimukselle leimallista on palauttaa kirjallisuusinstituutio sen luoneeseen yhteiskuntaan. Kirjallisuutta tarkastellaan historian kautta ja historiaa kirjallisuuden kautta.
Uushistoristisessa tarkastelussa kirjallisuus näyttäytyy korostetusti sellaisena ilmiönä, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun inhimillisen todellisuuden kanssa. Samalla käsitys historiasta vertautuu monessa suhteessa kirjallisuuteen: emme voi tavoittaa menneisyyttä suoraan, vaan ainoastaan erilaisina tarinoina siitä, mitä aiemmin on tapahtunut. Menneisyys ei toisin sanoen ole koskaan saavutettavissa sellaisenaan, koska historia välittyy aina representaatioiden kautta, jolloin historiasta tulee tekstuaalista kertomusta ja samalla menneisyyden maailma korvautuu menneisyyden sanoilla.
Uushistorismin painotuksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uushistorismi voimistui erityisesti angloamerikkalaisessa tutkimuksessa 1980-luvulta alkaen. Sen piirissä palattiin tarkastelemaan kaunokirjallisuutta sen synnyttäneessä historiallisessa, aatteellisessa ja poliittisessa asiayhteydessä. Uushistorismi oli vastareaktio uuskritiikin, strukturalismin, myyttikritiikin, hermeneutiikan ja dekonstruktion epähistoriallisuudelle.
Suuntaus tukeutuu jälkistrukturalistiseen diskurssiteoriaan ja marxilaiseen ideologiateoriaan. Uushistorismiin kytkeytyvät myös Michel Foucault'n ja Louis Althusserin ajatukset siitä, että kulttuurinen pääoma ja valta ovat erottamattomia. Uushistoristeja on syytetty toistuvasti silmiinpistävän kyynisiksi, sillä he esittävät valtapelien olevan erottamaton osa inhimillistä olemassaoloa ja merkityksenantoa.
Uushistoristi Stephen Greenblatt esittää teoksessaan Learning to Curse (1990), että uushistorismi lukee kaikkia menneisyyden tekstijälkiä samalla tarkkaavaisuudella joka on perinteisesti ollut ominaista kaunokirjallisten tekstien luennalle. Tämän kiteytyksen voikin ymmärtää koko suuntauksen keskeiseksi metodologiseksi ohjenuoraksi.
Ennen kaikkea uushistorismi on avoimen populistinen ja ihmistieteitä tieten tahtoen voimakkaasti popularisoiva tutkimussuuntaus. Sen edustajat eivät tyypillisesti myöskään peittele kantaa ottavaa ja vaihtoehtoja hakevaa tutkimuksellista eetostaan. Uushistoristit ovat toisinaan avoimesti hyvinkin poliittisia, joskaan he eivät välttämättä edusta poliittisen ajattelun perinteisiä äärilaitoja. Lähestymistavan edustajien voi tyypillisesti nähdä edustavan maltillisen vasemmistolaista, korostuneen vapaamielistä ja ennen kaikkea sosiaaliliberaalia tai sosiaaliprogressiivista arvomaailmaa.
Uushistoristien kirjoituksissa on korostuneesti esillä yksilön sosiaalinen vapaudenkaipuu. Tämä kaipuu osoittautuu kerta toisensa jälkeen mahdottomaksi saavuttaa, sillä sosiaalistumiseen liittyy väistämättä minän muokkautuminen vallitsevien valtarakenteiden mukaiseksi. Toisaalta laajemman historiallisen tarkasteluperspektiivin kautta tunnustetaan kaikenlaisten inhimillisten käsitysten historiasidonnaisuus. Vapauden ja rajoitteiden välinen sosiokulttuurinen ristiriita, eli historiaan sisältyvä lakkaamaton taistelu yksilöä rajoittavien ja voimauttavien vaikuttimien välillä, leikkaa suoraan uushistoristisen kysymyksenasettelun ytimeen. Menneisyyttä ja menneisyyden tekstejä tutkimalla lähestymistavan edustajat kartoittavatkin juuri länsimaisen, modernin individualismin kehityskaarta – ja ansakuoppia.
Uushistorismin keskeisiä edustajia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uushistorismin keskeinen edustaja on renessanssitutkija Stephen Greenblatt, jonka renessanssihenkeä luotaava teos The Swerve. How the World Became Modern (2011), voitti sekä vuoden 2012 Pulitzer-palkinnon että vuoden 2011 National Book Award -palkinnon. Muita keskeisiä suuntauksen edustajia ovat muun muassa Hayden White, Louis Montrose, Marjorie Levinson, Jerome McGann, Marilyn Butler ja Jonathan Goldberg.
Uushistorismin kritiikkiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uushistoristejä on syytetty toistuvasti siitä, ettei heidän tutkimuksensa yllä ammattimaisten historiantutkijoiden tasolle. He eivät myöskään aina keskity tutkimiinsa teoksiin erityisen intensiivisesti, vaan laajentavat usein analyysinsä laajemmiksi kulttuuria ja historiaa koskeviksi pohdinnoiksi. Toisaalta juuri tämä avoin kantaaottavuus herättelee lukijaa tarkastelemaan omaa kulttuurista ja historiallista perintöään uudesta perspektiivistä. Lähestymissuuntaa leimaa sellainen menneisyyden (sekä menneisyyden tekstien) ja nykyisyyden rohkea tarkastelu rinnakkain, joka on vierasta perinteisemmälle kirjallisuushistorian ja historian tutkimukselle.
Avoin kantaaottavuus ja rohkeat historialliset rinnastukset tekevät uushistorismista helpon maalin monenlaiselle kritiikille. Toisaalta lähestymissuunnan edustajien voi myös nähdä julkisesti härnäävän konservatiivisia kulttuuripiirejä etenkin Yhdysvalloissa. Tällöin heihin kohdistunut voimakas arvostelu ei välttämättä ole seurausta huonosti tehdystä tutkimuksesta, vaan harkitusta huomiohakuisuudesta.
Uushistorismi Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Stephen Greenblattin teos Will in the World. How Shakespeare Became Shakespeare (2004) on käännetty suomeksi nimellä Shakespeare. Kuinka Williamista tuli Shakespeare?.
Suomalaisessa akateemisessa ympäristössä uushistorismia on tutkittu ja hyödynnetty suhteellisen vähän. Filosofian tohtori Mikko Kallionsivu on julkaissut uushistorismia edustavan yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjan Tampereen yliopistossa vuonna 2013. Teos on ensimmäinen suomalainen uushistoristista menetelmää hyödyntävä yksittäisteos. Kattavan teorialukunsa vuoksi Kallionsivun teos soveltuu hyvin myös uushistorismin yleisesittelyksi.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Alanko-Kahiluoto, Outi & Käkelä-Puumala, Tiina (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-003-5
- Gallagher, Catherine & Greenblatt, Stephen: Practicing New Historicism. Chicago: Chicago University Press, 2000. ISBN 978-022-62-7935-0 (englanniksi)
- Greenblatt, Stephen: The Swerve. How the World Became Modern. Tampere: W. W. Norton & Company, 2013. ISBN 978-0-393-06447-6 (englanniksi)
- Kallionsivu, Mikko: Saiturin kuolema. Kuoleman kulttuuripoetiikkaa angloamerikkalaisessa fiktiossa myöhäiskeskiajalta nykypäivään. (Väitöskirja, Tampereen yliopisto) Tampere: Tampere University Press, 2013. ISBN 978-951-44-9265-5 Teoksen verkkoversio (PDF).
- Kallionsivu, Mikko: Menneisyys uudella tapaa? Kulttuuripoetiikka ja uushistorismi. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain, 2014, nro 2, s. 74–80.
- Pieters, Jürgen: Moments of Negotiation. The New Historicism of Stephen Greenblatt. Amsterdam: Amsterdam University Press, 2001. ISBN 978-905-3565-02-5 (englanniksi)
- Veeser, H. Aram (toim.): The New Historicism. New York: Routledge, 1989. ISBN 0-415-90069-7 (englanniksi)
- Veeser, H. Aram (toim.): The New Historicism. New York: Routledge, 1994. ISBN 0-415-90781-0 (englanniksi)