Yakusha-e

Tōshūsai Sharaku, Bandō Mitsugorō II Ishii Genzōn roolissa näytelmässä Hana-ayame Bunroku Soga, 1794–1795, 38,1 × 25,2 cm. Metropolitan Museum of Art, New York.[1]

Yakusha-e (jap. 役者絵, kirjaimellisesti ’näyttelijöiden kuvat’) oli kuvataiteen genre japanilaisessa ukiyo-e-tyylisuunnassa Edo-kaudella. Termillä tarkoitetaan yleensä puupiirrospainokuvia kabuki-näyttelijöistä, vaikka myös yakusha-e-maalauksia tunnetaan.[2][3]

Genre syntyi ja kukoisti varsinkin Tokugawa-shōgunaatin hallintokaupungissa Edossa (nykyisin Tokio). Samaan aikaan Kiotossa ja Osakassa painettuja näyttelijäkuvia kutsuttiin nimellä kamigata-e. Yakusha-e-kuvat olivat mainoksia, matkamuistoja tai ihailijakuvia aikansa suosituimmista näyttelijöistä, yleensä heidän roolisuorituksensa huippukohdassa. Näyttelijöillä oli usein vahvasti maneristiset tunnistettavat liikekielensä, puhetapansa ja eleensä.[4][5]

Painokuvat olivat aikansa populaarikulttuuria[2] ja näyttelijäkuvat ukiyo-e-painokuvien selvästi suurin genre Meiji-kaudelle saakka.[6] Vaikka yakusha-e tarkoittaa tiukimman määritelmän mukaan vain näyttelijöiden muotokuvia, käsitteen rajat ovat myöhemmin sumentuneet ja myös muut Edo-kauden teatterimaailman kuvat lasketaan osaksi genreä.[7]

Populaarikulttuurin synty ja kabuki-teatteri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Kabuki
Utagawa Hiroshige, Kabuki-teatterit Nichomachissa, 1830-luku, 22,5 x 34,6 cm. Los Angeles County Museum of Art, Los Angeles.[8]

Tokugawa-shōgunaatin hallintokaupunki Edo (nykyinen Tokio) kasvoi nopeasti noin miljoonan asukkaan kaupungiksi ja samalla maailman suurimmaksi kaupungiksi. Vilkkaan kaupungin kauppiaiden ja käsityöläisten chōnin-luokka vaurastui. Nimellisesti japanilaisen sääty-yhteiskunnan pohjalla olleen luokan jäsenistä tuli kaupungin urbaanin kulttuurin suurkuluttajia, joiden kysyntä synnytti uudenlaista populaarikulttuuria. Ajan suosituimmat yleisötapahtumat olivat kabuki-teatteri ja sumo-paini. Vaikka teattereita oli myös Kiotossa ja Osakassa, Kabukin johtavat näyttämöt olivat Edossa.[9] Kabuki oli alusta alkaen suurten yleisöjen ja tavallisten katsojien teatteria.[10]

Samaan aikaan painotekniikan kehitys mahdollisti uudenlaisen populaarikulttuurin, ukiyo-e-painokuvat.[11] Niissä kuvattiin Edon viihdekortteleiden maailmaa, joka oli kaukana tavallisten ihmisten arkitodellisuudesta. Tästä tuli myös painokuvien tyylisuunnan nimi ukiyo-e, ’leijuvan (tai kelluvan) maailman kuvat’.[12][13] Ukiyo-e-painokuvat mainostivat näytelmiä, näyttelijöitä ja teattereita.[9] Syntyi uudenlainen julkisuuden muoto. Tunnetuimpien näyttelijöiden ympärille muodostui ihailijakulttuuri ja kerhoja, jotka seurasivat näyttelijän uraa ja esityksiä. He myös ostivat ja joskus rahoittivat ihailijakuvia näyttelijöistä ja heidän esityksistään.[14] Teattereiden, näyttelijöiden ja ukiyo-e-julkaisijoiden kaupallinen yhteistyö kiihdytti kehitystä, sillä kaikki hyötyivät siitä taloudellisesti.[6] Kabuki-näyttelijöitä kuvanneesta yakusha-estä tuli ukiyo-e-kuvien suurin lajityyppi. On todennäköistä, että näyttelijäkuvia julkaistiin Edo-kauden aikana enemmän kuin kaikkia muita puupiirrospainokuvia yhteensä.[9]

Kuvien sisältö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Utagawa Toyokuni I:n surimono-kuva, jossa näyttelijä Onoe Kikugorô III (1784–1849) esittää roolia näytelmässä Soga nakamura. Rijksmuseum, Amsterdam.[15]

Kabuki-teatterin ominaislaatu vaikutti kuvien sisältöön. Tyypillinen yakusha-e-kuva pyrki esittämään yksittäisen näyttelijän hänen roolisuorituksensa huippukohdassa. Kabukinäytelmän tapahtumat kulminoituivat kohtaan, jossa näyttelijä jähmettyi paikoilleen omaan asentoonsa (mie), jonka katsojat tunsivat jo etukäteen. Huippukohdan aikana liikkumattoman näyttelijän taustalla soivat puiset lyömäsoittimet. Näyttelijäkuvat kuvasivat usein juuri tätä hetkeä.[14][16]

Näyttelijöillä oli vahvasti maneristiset ja tunnistettavat liikekielensä, puhetapansa ja eleensä. Ilmeet olivat liioiteltuja ja kasvot usein maalatut.[17] 1700-luvun sensuurin jälkeen myös naisrooleja esittivät miehet, joten näyttelijäkuvien naiset olivat karkeapiirteisiä. Kabuki-estetiikka vaikutti myös siihen, miten monta näyttelijää kuvissa esitettiin. Näyttelijät pitivät lavalla etäisyyttä toisiinsa, joten he esiintyivät usein myös kuvissa yksin, esimerkiksi kukin omassa osassaan triptyykkiä.[16] Varhaiset kuvat olivat kokokuvia tai polvesta rajattuja laajoja puolikuvia, mutta myöhemmin kuvissa oli erilaisia kuvakokoja, myös puolikuvia päästä ja hartioista (ōkubi-e) tai koko kuva-alan täyttäviä lähikuvia näyttelijöiden kasvoista (ōgao-e).[18]

Muut näyttelijäkuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näyttelijöiden lavaesiintymisen lisäksi ukiyo-essa kuvattiin myös laajempia näkymiä teattereista, joskus myös teatterirakennuksen ulkopuolelta. Toisinaan painokuvat esittivät näyttelijöitä lavan takana taukotiloissa, joihin tavallisilla katsojilla ei ollut pääsyä. Utagawan koulukunnan suunnittelijoiden painokuvissa esitettiin myös näyttelijöiden joukkoja laajoissa triptyykeissä. Kuvien tarkoitus oli mainostaa yksittäisen teatterin tulevaa kautta ja näyttelijäkiinnityksiä. Näyttelijöistä julkaistiin myös buddhalaisia shini-e-muistokuvia heidän kuolemansa jälkeen.[7]

Edon ukiyo-en lisäksi myös Kiotossa ja Osakassa painettiin nimellä kamigata-e tunnettuja näyttelijäkuvia. Kummassakaan kaupungissa ei kuitenkaan painettu yksittäisiä vedoksia ennen 1790-lukua. Kuvat olivat usein Edon kaavamaisia kuvia yksilöllisempiä ja lähempänä nykyaikaista käsitystä yksittäisen näyttelijän muotokuvasta. Myös painojäljen laatu oli usein Edon suurten painosten kuvia parempi.[14]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Okumura Masanobu, Nakamura Denkuro Asaina no Saburon roolissa ja Nakajima Kanzaemon Soga no Gorōn roolissa, näytelmässä Soga, 1709, 26,4 x 37,5 cm. Metropolitan Museum of Art, New York.[19]

1700-luvun alkupuolisko: Torii-koulukunta ja Masanobu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alkupuoliskolla näyttelijäkuvia hallitsi Torii-koulukunta. Koulukunnan perustajana pidetyn Torii Kiyonobu I:n (1664–1729) isä oli kabuki-näyttelijä. Perhe oli muuttanut Edoon isän työn perässä. Teatterimaailmaan tottunut Kiyonobu I suunnitteli näytelmien mainoksia ja näyttelijöiden muotokuvia. Kabuki-aihe periytyi myöhemmin yhdeltä Torii-kuvittajien sukupolvelta seuraavalle. Torii Kiyomasu I (aktiivinen noin 1690–1720), Torii Kiyonobu II (1706–63) ja Torii Kiyoshige (aktiivinen 1724–64) suunnittelivat kaikki näyttelijäkuvia. Torii-koulukunnan kuvat painettiin pelkällä musteella (sumizuri-e), mutta ne väritettiin käsin.[20] Okumura Masanobu (1686–1764) alkoi 1740-luvulla suunnitella kahdella värillä painettuja kuvia (benizuri-e), joista tuli nopeasti standardi. Pian lähes kaikki näyttelijäkuvat painettiin tällä tekniikalla.[21]

Varhainen yakusha-e kuvasi näytelmien roolien arkkityyppejä tunnistettavien näyttelijöiden sijasta. Henkilöiden kuvaus oli kaavamaista ja kasvojen piirteissä vain vähän vaihtelua. Kuviin oli liitetty teksti, jossa kerrottiin näyttelijä, näytelmä ja rooli. Kuvaan saattoi liittyä myös pidempi lainaus näytelmän käsikirjoituksesta.[21]

1760–1800: Katsukawa-koulukunta ja Sharaku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katsukawa Shunkon Ichikawa Monnosuke II Soga no Goron roolissa, 1789, 38 × 25 cm[22] ja Tōshūsai Sharakun Oniji Ōtani III Edobeen roolissa, 1794, 38,1 x 22,9 cm.[23]

Väripainotekniikan kehitys 1760-luvun puolivälissä muutti myös näyttelijäkuvia. Niistä tuli entistä realistisempia ja vähemmän kaavamaisia. Yksittäisten näyttelijöiden persoonallisuus nousi esiin uudella tavalla. Yakusha-en johtavaksi kouluksi nousi Katsukawa-koulukunta. Koulukunnan näyttelijäkuvat olivat kapeita ja korkeita hosoban-kuvia, usein diptyykkejä tai triptyykkejä.[18][24] Kauden kuvista jätettiin pois lähes kaikki tekstit. Kuvat oli todennäköisesti suunnattu asianharrastajille, jotka tunsivat näytelmät ja näyttelijät läpikotaisin.[25]

Katsukawa Shunsho (1726–1793) oli Katskukawa-koulukunnan johtava yakusha-e-suunnittelija.[18][24] Shunso laajensi yakusha-e-genreä kuvaamalla näyttelijöitä myös näyttämön ulkopuolella, esimerkiksi pukuhuoneessa valmistautumassa esitykseen.[26] Shunshon oppilas Katsukawa Shunko (1743–1812) suunnitteli ensimmäiset puolikuvat (ōkubi-e) ja koko kuva-alan täyttävät lähikuvat näyttelijöiden kasvoista (ōgao-e). Katsukawa Shun’eista (1762–1819) tuli 1790-luvulla koulukunnan seuraava johtava näyttelijäkuvien suunnittelija.[18]

Shun’ein työ vaikutti myös nykyisin usein näyttelijäkuvien suurimpana mestarina pidetty Tōshūsai Sharakuun. Hän suunnitteli vuosien 1794–95 aikana yakusha-e-kuvia, jotka kuvasivat näyttelijöiden kasvoja ja persoonallisuutta karikatyyrimaisesti liioitellen.[27] Sharakun kuvista on tullut myöhemmin yakusha-e-kuvien arkkityyppi, vaikka hän ei ollut omana aikanaan tunnettu tai suosittu näyttelijäkuvien suunnittelija. On todennäköistä, että hänen uransa kuvittajana jäi lyhyeksi, koska karikatyyrit eivät myyneet riittävästi.[27][28]

1800-luku: Kabukin kulta-aika ja Utagawa-koulukunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Utagawa-koulukunnan kaksi vaihetta: Utagawa Toyokunin ja Utagawa Kunisadan näyttelijäkuvat.[29][30]

1800-luvun kolme ensimmäistä vuosikymmentä olivat kabuki-teatterin huippukausi. Teattereiden, näyttelijöiden, suunnittelijoiden ja ukiyo-e-kustantajien yhteistyö loi ennennäkemättömän kuuluisuuden kulttuurin. Yakusha-e kuvista tuli mainoksia ja nykykielellä näyttelijöiden brändäyksen välineitä. Kuviin kirjattiin näkyviin kaikki oleellinen: näyttelijän nimi, näytelmä, teatteri, suunnittelija ja kustantaja.[25]

Utagawa Toyokuni (1769–1825) hylkäsi Katsukawa-koulukunnan ja Sharakun karikatyyrimaisen kerronnan. Toyokunin realistiset muotokuvat vaikuttivat seuraaviin suunnittelijoiden sukupolviin. Hänen perustamansa Utagawa-koulukunnan suunnittelijat hallitsivat näyttelijäkuvien genreä 1900-luvun alkuun saakka.[27]

Osana vuoden 1842 Tenpō-uudistuksia shōgunaatti yritti sensuroida myös näyttelijäkuvia. Kuvien julkaisemista ja painotekniikkaa rajoitettiin osana yritystä hillitä ja peruuttaa yhteiskunnallisia muutoksia. Sensuurin tulokset olivat kuitenkin lyhytikäisiä. Ostava yleisö halusi näyttelijäkuvia.[31] Suunnittelijat ja kustantajat kehittivät luovia keinoja kiertää kieltoja. Näyttelijöitä esitettiin esimerkiksi historiallisissa tarinoissa. Kuvien yhteyttä ajankohtaisiin, mahdollisesti poliittisesti riskialttiisiin näytelmiin pyrittiin välttämään. Aiemmin suosittujen yksittäiskuvien sijasta ryhdyttiin julkaisemaan keräilykuvien kaltaisia kuvasarjoja. Sensuurin synnyttämien innovaatioiden seurauksena genrestä tulikin suositumpi kuin koskaan. Utagawa Kunisada (1786–1865) ja Utagawa Kuniyoshi (1798–1861) olivat 1800-luvun puolivälin merkittäviä suunnittelijoita. Sensuurista toipuneen genren suosio säilyi 1900-luvun alkuun Meiji-kaudelle saakka.[31]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Carpenter, John T.: Edo. Art in Japan 1615–1868. Washington: National Gallery of Art, 1998. ISBN 0-89468-226-1 (englanniksi)
  • Fahr-Becker, Gabriele & Murray, Chris: The Art of East Asia. Cologne: Könemann, 1999. ISBN 3-8290-1745-6 (englanniksi)
  • Harris, Frederick: Ukiyo-e: The Art of the Japanese Print. Tokyo: Tuttle Pub, 2010. ISBN 978-1-4629-0614-7 (englanniksi)
  • Marks, Andreas: Japanese Woodblock Prints: Artists, Publishers, and Masterworks, 1680–1900. Tokyo: Tuttle, 2010. ISBN 978-1-4629-0599-7 (englanniksi)
  • Munsterberg, Hugo: The Japanese Print: A Historical Guide. New York: Weatherhill, 1982. ISBN 0-8348-0167-1 (englanniksi)
  • Tinios, Ellis: Japanese Prints: Ukiyo-e in Edo, 1700–1900. Burlington: The British Museum Press, 2010. ISBN 978-1-84822-076-8 (englanniksi)
  • Uhlenbeck, Chris & al: Japanese Erotic Fantasies: Sexual Imagery of the Edo Period. Amsterdam: Hotei Pub, 2005. ISBN 90-74822-66-5 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Bandō Mitsugorō II as Ishii Genzō in the Play "Hana-ayame Bunroku Soga" metmuseum.org. Metropolitan Museum of Art. Viitattu 17.8.2021. (englanniksi)
  2. ↑ a b Harris 2010, s. 218–220.
  3. ↑ Uhlenbeck 2005, s. 6, 11.
  4. ↑ Marks 2010, s. 30.
  5. ↑ Carpenter 1998, s. 377.
  6. ↑ a b Tinios 2010, s. 46.
  7. ↑ a b Tinios 2010, s. 61–63.
  8. ↑ Kabuki Theaters in Nichōmachi collections.lacma.org. Los Angeles County Museum of Art. Viitattu 17.8.2021. (englanniksi)
  9. ↑ a b c Harris 2010, s. 87.
  10. ↑ Munsterberg 1982, s. 275.
  11. ↑ Carpenter 1998, s. 41.
  12. ↑ Fahr-Becker & Murray 1997, s. 521–527.
  13. ↑ Uhlenbeck & Winkel 2005, s. 13–15.
  14. ↑ a b c Harris 2010, s. 88.
  15. ↑ Samoerai in de regen, Kunisada (I) , Utagawa, 1825 Rijksmuseum. Viitattu 13.8.2021. (englanniksi)
  16. ↑ a b Tinios 2010, s. 49–50.
  17. ↑ Tinios 2010, s. 46.
  18. ↑ a b c d Harris 2010, s. 90–91.
  19. ↑ Nakamura Denkuro as Asaina no Saburo and Nakajima Kanzaemon as Soga no Gorō, Acting Out the Torn Armor Scene (Kusazuri-biki) in a Soga Play metmuseum.org. Metropolitan Museum of Art. Viitattu 17.8.2021. (englanniksi)
  20. ↑ Harris 2010, s. 88–90.
  21. ↑ a b Tinios 2010, s. 51–52.
  22. ↑ Busteportret van de acteur Ichikawa Monnosuke II in de rol van Soga no Goro., Katsukawa Shunko, 1789 Rijksmuseum. Viitattu 18.8.2021. (englanniksi)
  23. ↑ Kabuki Actor Ōtani Oniji III as Yakko Edobei in the Play The Colored Reins of a Loving Wife (Koi nyōbō somewake tazuna) metmuseum.org. Metropolitan Museum of Art. Viitattu 18.8.2021. (englanniksi)
  24. ↑ a b Tinios 2010, s. 53.
  25. ↑ a b Tinios 2010, s. 58.
  26. ↑ Tinios 2010, s. 55–57.
  27. ↑ a b c Harris 2010, s. 91.
  28. ↑ Carpenter 1998, s. 391–393.
  29. ↑ Actor Matsumoto Kōshirō V as a samurai at an open-air tea house, holding a pipe with his smoking kit at his side. Colour woodcut by Toyokuni, ca. 1815. Wellcome Collection. Viitattu 18.8.2021. (englanniksi)
  30. ↑ Acteur als vrouw trekkend aan rode doek, Kunisada (I) , Utagawa, 1847 Rijksmuseum. Viitattu 18.8.2021. (englanniksi)
  31. ↑ a b Tinios 2010, s. 61–65.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]