Yari (keihäs)

Tämä artikkeli kertoo japanilaisesta keihäästä. Muita merkityksiä löytyy täsmennyssivulta.
Kaksisirppinen jūmonjiyari, keihäänkärki, jonka kärjen kaikki haarat ovat kaksiteräisiä eli molemmilta puolilta leikkaavia.

Yari (jap. 槍) on japanilainen keihäs. Yarin päätyyppi on suorakärkinen suyari, joka voi olla joko pitkäteräinen nagamiyari tai lyhytteräinen tanpoyari. Yari-keihäät olivat joko kaksi- tai kolmiteräisiä ja usein varustettuja punaisiksi maalatuilla veriurilla, jotka tekivät ne uhkaavan näköisiksi. Japanilaisissa taistelulajeissa keihäänkäyttötaitoa kutsutaan sōjutsuksi. Sōjutsu kuului samurai-klaanien ”miestentaitoihin”, dangyōhon. Nämä olivat taitoja, joita samurain oli opiskeltava ja hallittava, jotta hän olisi hyödyksi isännälleen.

Keihästyypit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yari on kiinalaisista keihäistä Japanissa kehitetyn hoko-keihään kevyempi ja monikäyttöisempi versio.[1] Japanilaisessa keihäässä kärjen päähän taottiin tanko, joka työnnettiin keihään varressa olevaan reikään ja kiristettiin puutapeilla (mekugi). Tämä poikkeaa selvästi hoko-keihäänkärjen kiinnityksestä, jossa keihäänvarsi liitettiin keihäänkärjen putkimaiseen kantaosaan. Yarista saatiin keveämpi ja tasapainoisempi ilman, että lujuudesta tarvitsi tinkiä. Tämä muutos teki keihäästä myös helpommin käsiteltävän. Yarin päätyyppi oli suorateräinen suguyari, joka jaoteltiin pituuden mukaan alaluokkiin. Yli 25 cm:n pituiset suorat keihäänkärjet olivat suyari nimisiä ja lyhyemmät, 25–10 cm teräpituudet yari-nimisiä.[2] Yarin terän poikkileikkaus saattoi olla nelisivuinen suunnikas (ryōshinogiyari) tai kolmisivuinen (sankokuyari).

Japanilaisen keihään varsi on kovapuinen ja nimeltään nakae. Varren pituus voi vaihdella, mutta on yleensä 2,5–3 metriä, tosin jopa 5 metrin pituisia varsia on käytetty. Varsi on yleensä varustettu metallisilla renkailla tai muilla heloilla (sujigane) ja varren alapäässä on yleensä valurautainen päätyheloitus. Tätä on voitu käyttää pistoihin vastustajan hermopisteisiin (atemi) tai muihin arkoihin kyūsho-pisteisiin. Keihäät voitiin myös varustaa kädensuojalla (tsuba) tai väistintangolla (hadome). Jalkaväkiosastojen keihäiden pituus saattoi nousta 4,8–5,6 metriin. Vaikka hevosen selästä olisi pitkällä yarilla ollut hyvä ulottuvuus, käytännössä ratsuväen keihään enimmäispituus saattoi olla noin 4 metriä ja paino 8–10 kilogrammaa.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keihäällä on Japanissa vahva symbolinen merkitys. Legendan mukaan jumala Izanagi loi Japanin saaret yarin kärjellä merenpohjasta nostamallaan maalla.[3] Tästä periytyy keihään arvo seremoniavälineenä. Se oli paitsi luomisen, myös armeijoiden valtaa kuvaava symboli. Yari-keihästä kannettiin Japanin feodaaliaikana lääninherrojen (daimioiden) matka- ja seremoniakulkueiden kärjessä vallan ja mahdin tunnusmerkkinä.

Keihäs oli tehokas ase haarniskoituja vastustajia vastaan. Sillä pystyi tavoittamaan ja lävistämään helposti ratsastavankin bushin haarniskan suojaamattomat tai heikot kohdat. Japanilaisten torjuessa 1200-luvulla kahdesti mongolien maihinnousuyritykset osoittivat kurinalaiset keihäsyksiköt arvonsa hyökkääjien pysäyttämisessä. Vaikka "jumalallinen tuuli" (kamikaze) tuhosikin sekä vuosina 1274 ja 1281 maihinnousua Japaniin yrittäneet mongolilaivastot, käytiin molemmilla kerroilla myös taisteluita japanilaisten puolustajien ja mongolihyökkääjien maihinnousuosastojen välillä, joissa japanilaiset keihäsyksiköt osoittautuivat tehokkaiksilähde?. Ensimmäinen kirjallinen maininta "yari"-nimellä kutsutusta keihästyypistä on vuodelta 1334, ja vaikka aseesta on joitain mainintoja myöhemmin 1300-luvulla, se ei toden teolla yleistynyt ennen kuin 1400-luvun jälkipuoliskolla[4]. Taistelevien valtakuntien aikakaudella eli Sengoku-kaudella sotataktiikkaan tulleet väijytykset ja peitteisen maaston hyväksikäyttö saivat bushit lopullisesti vaihtamaan ensisijaisen aseensa jousesta keihääseen.[3]

Mongolisotien kokemusten perusteellalähde? keihään kehitys koki kukoistuskautensa ja 1300- ja 1400-lukujen taidokkaimmat ja kokeneimmat miekkasepät kehittelivät yari-keihään muotoja ja valmistustekniikoita. Sengoku-kaudella kaikkien keihästyyppien kirjo oli tosikäytössä.[5] Lopullisen iskun armeijan suurille keihäsyksiköille teki tuliaseiden lisääntyminen Japanissa 1500-luvun lopulla. Vuonna 1575 Oda Nobunaga tuhosi taitavalla lunttulukkomuskettijoukkojen käytöllä Takeda-klaanin joukot Nagashinon taistelussa. Tämä on kuvattu Akira Kurosawan elokuvan (Kagemusha – varjokenraali) loppukohtauksessa.[6]

Galleria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kikuchi yari
    Kikuchi yari
  • Sasaho yari
    Sasaho yari
  • Sansaku yari
    Sansaku yari
  • Ryo shinogi fukuro yari
    Ryo shinogi fukuro yari

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Timo Reenpää (päätoimittaja): BU - Samurain ammatti / Hashi 20/1998. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 1998. ISBN 951-98012-1-9
  • Oscar Ratti, Adele Westbrook: Secrets of the Samurai , A Survey of the Martial Arts of Feudal Japan. Castle Books, 1973. ISBN 0-7858-1073-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Ratti, s.241
  2. ↑ Bu Samurain ammatti, Hashi 20/1998, 1998, sivu 54
  3. ↑ a b Bu-Samurain ammatti, Hashi 20/1998, 1998, sivu 52
  4. ↑ Karl F. Friday: Samurai, Warfare and the State in Early Medieval Japan, s. 87. USA: Taylor & Francis, 2003. ISBN 0203392167 (englanniksi)
  5. ↑ Bu-Samurain ammatti, Hashi 20/1998, 1998, sivu 53
  6. ↑ Bu-Samurain ammatti, Hashi 20/1998, 1998, sivu 65

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yari (keihäs).
  • Don Cunningham: Taiho-jutsu,Law and Order in the Age of the Samurai. Tuttle Publishing, 2004. ISBN 0-8048-3536-5
  • Donn F. Draeger: Classical bujutsu, The Martial arts and ways of Japan vol. 1. Weatherhill, 1973. ISBN 0-8348-0233-3
  • Donn F. Draeger: Modern Bujutsu & Budo, vol. 3. Weatherhill, 1974. ISBN 0-8348-0351-8
  • Diane Skoss, ed.: Sword & spirit, Classical warrior traditions of Japan vol. 2. Koryu books, 1999. ISBN 1-890536-05-9