Vapaudenristin ritarikunta

Hakusana ”Vapaudenristi” ohjaa tänne. Muista merkityksistä katso Vapaudenristi (Puola) ja Vapaudenristi (Viro)

Hakusana ”Vapaudenmitali” ohjaa tänne. Vapaudenmitalilla voidaan tarkoittaa myös yhdysvaltalaista Presidential Medal of Freedom -kunniamerkkiä

Vapaudenristin suurristi.

Vapaudenristin ritarikunta (ruots. Frihetskorsets orden) on vanhin kolmesta virallisesta suomalaisesta ansioritarikunnasta. Ritarikunnan suurmestarina toimii puolustusvoimien ylipäällikkö eli tasavallan presidentti.^[1] Ritarikunnalla on kansleri ja hallitus.^[2] Kunniamerkkejä jaetaan puolustusvoimain lippujuhlan päivänä ja Suomen itsenäisyyspäivänä. Sotilaille merkkejä jaetaan pääsääntöisesti puolustusvoimain lippujuhlapäivänä ja siviileille itsenäisyyspäivänä.^[3]

Mannerheim-ristiä lukuun ottamatta myönnettävän kunniamerkin luokka riippuu henkilön sotilasarvosta tai siihen rinnastettavasta siviiliasemasta: Vapaudenristejä myönnetään lähinnä upseereille ja Vapaudenmitaleja aliupseeristoon ja miehistöön kuuluville. Vapaudenristi annetaan sotilaallisista ansioista miekkojen kera ja kansalaisansioista ilman miekkoja. Erityisen rintamasuorituksen tai sodanaikaisen johtamisen palkitsemiseksi Vapaudenristi voidaan myöntää sotilaalle tammenlehvällä koristettuna. Vapaudenmitali annetaan sotilashenkilöille ja Vapaudenristin ansiomitali siviilihenkilöille. Vapaudenristi miekoilla tai Vapaudenmitali voidaan sota-aikana myöntää myös siviileille.^[4]

Miekkojen kera myönnettävän ristin nauhan väri on punainen valkoisilla juovilla, kun se myönnetään sodan ajan ansioista tai keltainen punaisilla juovilla, kun se myönnetään rauhan ajan ansioista. Ilman miekkoja myönnetyissä risteissä nauhan väri on aina keltainen punaisilla juovilla.^[5]

Historia

Sisällissodan ja toisen maailmansodan aika

Vapaussodan muistomitali

Vapaudenristit perustettiin Vaasassa Suomen senaatin päätöksellä 4. maaliskuuta 1918 ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimin aloitteesta sisällissodan aikana. Varsinainen vapaudenristin ritarikunta perustettiin pysyvästi vasta 16. joulukuuta 1940. Sisällissodan ansioista merkkejä myönnettiin 28 000. Kunniamerkkien jakaminen keskeytettiin sisällissodan alkamisen vuosipäivänä 28. tammikuuta 1919. Samana päivänä myönnettiin vielä VR1 rintatähden kera kuudelle kenraalille ja pääministeri Lauri Ingmanille sekä perustettiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta.^[6] Sekä Vapaudenristin että Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkit on suunnitellut Akseli Gallen-Kallela.^[7][8]

Vapaudenristejä oli aluksi seuraavat viisi luokkaa, jonka lisäksi siihen kuului kaksi mitalia:^[7]

• Vapaudenristin suurristi (VR SR)
• 1. lk:n Vapaudenristi (VR 1)
• 2. lk:n Vapaudenristi (VR 2)
• 3. lk:n Vapaudenristi (VR 3)
• 4. lk:n Vapaudenristi (VR 4)
• 1. lk:n Vapaudenmitali (VM 1)
• 2. lk:n Vapaudenmitali (VM 2)

Alkujaan VR SR, VR 1 ja VR 2 jaettiin keltaisessa nauhassa, jossa oli punainen reunus, ja VR 3 ja VR 4 punaisessa nauhassa, jossa oli valkoinen reunus, eikä erottelua sotilas- ja kansalaisansioista myönnettyjen merkkien välillä ollut. Kansalaisansioista jaettujen ristien seppelkuvio oli ilman miekkoja, ja VR 3 ja VR 4 emaloitiin sinisiksi.^lähde?

Talvisodan sytyttyä vapaudenristin kunniamerkit otettiin uudelleen käyttöön 8. joulukuuta 1939. Marsalkka Mannerheim myönsi ensimmäiset suurristit Talvisodan jälkeen heinäkuussa 1940.^[9] Perustamisensa jälkeen ritarikunnan kunniamerkit muuttuivat vuosina 1939, 1940, 1942 ja 1944 annetuilla asetuksilla. Siihen on muun muassa lisätty tunnettu Mannerheim-risti. Jatkosodan aikana myönnettiin yhteensä noin 650 000 Vapaudenristin kunniamerkkiä. Suureen lukumäärään vaikuttaa eittämättä se, että Mannerheimin ohjeen mukaan jokaiselle haavoittuneelle sotilaalle myönnetään arvonsa mukaan joko Vapaudenristi tai -mitali. Näin siksi, että suomalaisiin kunniamerkkeihin ei kuulu erillistä haavoittumismitalia, jollainen oli muun muassa Saksan haavoittumismerkki. Aluksi Vapaudenristin kunniamerkkejä jaettiin vain sodan aikana^[7]. Jotta ritarikunnan toiminta saatiin jatkumaan sota-ajan jälkeenkin, annettiin 18. elokuuta 1944 asetus, jolla tehtiin mahdolliseksi kunniamerkkien jako myös rauhan aikana^[7].

Toisen maailmansodan jälkeen

Tasavallan presidentti Urho Kekkonen keskeytti vuonna 1960 vapaudenristien jakamisen lähes kolmeksi vuosikymmeneksi. Vain yksittäisiä poikkeuksia tapahtui, esimerkiksi silloin, kun VR 4 myönnettiin vuonna 1980 Sotainvalidien veljesliitolle ja vuonna 1988 Ilmasotakoululle ja Päällystöopistolle tai kun Lauri Sutelalle myönnettiin VR SR vuonna 1983. Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkien jakamista jatkettiin Mauno Koiviston kaudella vuodesta 1989 alkaen. Tämän jälkeen Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkejä on myönnetty sotilaille, vapaaehtoisen maanpuolustustyön aktiiveille ja kansainvälisessä rauhanedistämisessä kunnostautuneille muutamia vuosittain.^lähde?

Vapaudenristi

Tasavallan presidentin lippu

Vapaudenristi on perusmuodoltaan yrjönristi, jonka päällä on lyhytsakarainen hakaristi. Ristin keskiössä on heraldinen ruusu.

• 1. ja 2. luokan Vapaudenristit sekä miekoin että ilman miekkoja (kansalaisansioista) ovat valkoiseksi emaloidut, ja hakaristi on kullattu.
• Ristin 3. ja 4. luokassa risti miekoilla on mustaksi hapetettua rautaa, ja ilman miekkoja se on emaloitu siniseksi.
• Sururisti on kuin 4. luokan risti miekoilla, mutta mustalla ruusukenauhalla.
• Risti voidaan myös myöntää Punaisen Ristin kanssa, jolloin punainen risti sijoitetaan valkoisen ruusun päälle.

Tasavallan presidentin lipussa on kuvattu 3. luokan Vapaudenristi kansalaisansioista.

Ritarikunnan nykyiset kunniamerkit

Vapaudenristin suurristi miekkojen kera

• Vapaudenristin suurristi (VR SR)
• 1. lk:n Vapaudenristi rintatähtineen (VR 1 rtk)
• 1. lk:n Vapaudenristi (VR 1)
• 2. lk:n Vapaudenristi (VR 2)
• 3. lk:n Vapaudenristi (VR 3)
• 4. lk:n Vapaudenristi (VR 4)
• 1. lk:n Vapaudenmitali (VM 1)
• 2. lk:n Vapaudenmitali (VM 2)
• Vapaudenristin 1. lk:n ansiomitali (VR Am 1)
• Vapaudenristin 2. lk:n ansiomitali (VR Am 2)

^[7]

Lisäksi voimassa olevan asetuksen mukaan edelleen olemassa ovat seuraavat Vapaudenristin erikoiskunniamerkit, joita ei kuitenkaan ole toisen maailmansodan jälkeen myönnetty: Vapaudenristin 1. luokan Mannerheim-risti, Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-risti, 1. luokan Vapaudenmitali ruusukenauhassa, Vapaudenristin kultainen ansiomitali, Vapaudenristin sururisti sekä Vapaudenristin surumitali.^lähde?

• 
  1. luokan Vapaudenristi
• 
  1. luokan Vapaudenristin rintatähti
• 
  1. luokan Vapaudenristi miekkojen kera rauhanajan ansioista
• 
  1. luokan Vapaudenristi tammenlehvän ja miekkojen kera
• 
  1. luokan Vapaudenristi miekkojen kera
• 
  1. luokan Vapaudenristin rintatähti miekkojen kera

• 
  2. luokan Vapaudenristi
• 
  2. luokan Vapaudenristi miekkojen kera
• 
  3. luokan Vapaudenristi
• 
  3. luokan Vapaudenristi miekkojen kera
• 
  4. luokan Vapaudenristi ilman miekkoja
• 
  4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera

• 
  4. luokan Vapaudenristi miekkojen kera mustalla nauhalla eli niin sanottu Sururisti (kuvassa talvisodassa myönnetty malli)^[10]

Vapaudenristin kunniamerkeillä palkittuja

Vapaudenristin suurristin saaneita

Suomen itsenäisyyden tunnustamista hakevaa valtuuskuntaa johti valtioneuvos Edvard Hjelt (kolmas oikealta). Valtuuskunta kävi heinäkuussa 1918 Saksassa ja Itävallassa. Saksan sodanjohdon päämajassa kenraali Hannes Ignatius (uloimpana oikealla) valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin nimissä luovutti Suomen vapaudenristin suurristin sotamarsalkka Paul von Hindenburgille (toinen oikealta) ja kenraali Erich Ludendorffille (kolmas vasemmalta).

Suurristi on myönnetty 42 kertaa,^[11][12] muiden muassa seuraaville henkilöille:

Sisällissodan aikana

• Carl Gustaf Emil Mannerheim, 30.4.1918 (miekkojen kera) ja 20.3.1940 (miekkojen ja jalokivien kera)
• Pehr Evind Svinhufvud, 30.4.1918
• Vilhelm II, 29.7.1918 (miekkojen ja jalokivien kera)^[13]
• Georg von Hertling, 29.7.1918^[13]
• Prinssi Heinrich, 28.10.1918 (miekkojen kera)^[13]
• Paul von Hindenburg, 31.7.1918 (miekkojen kera)^[13]
• Erich Ludendorff, 31.7.1918 (miekkojen kera)^[13]
• Prinssi Carl, 1.10.1918^[13]
• Stephan Burián von Rajecz, 11.10.1918^[13]
• Talaat pašša, marraskuu 1918^[13]

Talvisodan jälkeen

• Risto Ryti, 6.7.1940 (miekkojen kera)^[9]
• Erik Heinrichs, 6.7.1940 (miekkojen kera)^[9]
• Rudolf Walden, 6.7.1940 (miekkojen kera)^[9]

Jatkosodan aikana

• Ion Antonescu, 1.1942 (miekkojen kera)
• Hermann Göring, 25.3.1942 (miekkojen kera)^[14]
• Wilhelm Keitel, 25.3.1942 (miekkojen kera)
• Erich Raeder, 25.3.1942 (miekkojen kera)^[14]
• Walther von Brauchitsch, 19.7.1942 (miekkojen kera)
• Heinrich Himmler, 30.7.1942 (miekkojen kera)
• Vilho Nenonen, 6.3.1943 (miekkojen kera)
• Eduard Dietl, 20.1.1944 (miekkojen kera)
• Karl Dönitz, 11.4.1944 (miekkojen kera)
• Jarl Lundqvist, 8.1.1945 (miekkojen kera)
• Väinö Valve, 8.1.1945 (miekkojen kera)
• Lennart Oesch, 2.2.1945 (miekkojen kera)

Sotien jälkeen

• Aarne Sihvo, 30.5.1953 (miekkojen kera)
• Kaarlo Heiskanen, 4.6.1959 (miekkojen kera)
• Lauri Sutela, 6.12.1983 (miekkojen kera)
• Adolf Ehrnrooth, 6.12.1989 (miekkojen kera)
• Jaakko Valtanen, 4.6.1994 (miekkojen kera)
• Jan Klenberg, 4.6.2007 (miekkojen kera)
• Gustav Hägglund, 4.6.2009 (miekkojen kera)
• Juhani Kaskeala, 4.6.2010 (miekkojen kera)
• Ari Puheloinen, 4.6.2018 (miekkojen kera)
• Lisäksi ritarikunnan suurmestarin asemassa olleet tasavallan presidentit ovat saaneet suurristin ilman miekkoja.

Myönnettyjä erikoiskunniamerkkejä

• 1. lk:n Vapaudenmitali ruusukenauhassa, myönnetty ainoastaan kerran, Carl Gustaf Emil Mannerheimille
• Vapaudenristin kultainen ansiomitali, myönnetty ainoastaan kerran Waldemar Erfurthille, joka oli Saksan yhteysupseeri päämajassa jatkosodan aikana.^[15]

Kunniamerkit kaupungeille

Vaasan vaakuna

Koska osa Suomen hallituksen, Svinhufvudin senaatin jäsenistä joutui sisällissodassa pakenemaan kapinaan nousseita punaisia muodostaen Vaasan senaatin istuntosalinaan Vaasan kaupungintalo, tästä kiitokseksi senaatti myönsi toukokuun alussa 1918 kaupungille augmentin eli oikeuden liittää Vapaudenristin suurristin miekkojen kera Vaasan vaakunaan kunnialisäyksenä.^[16]

Mikkelin vaakuna

Myös Mikkelille on myönnetty 4. luokan Vapaudenristi miekkoineen vuonna 1944 kiitoksena päämajakaupunkina toimimisesta kolmessa itsenäisen Suomen ajan sodassa eli talvi-, jatko- ja Lapin sodassa. Kaupungin kunniamerkkiä kantaa Mikkelin vaakuna.

Rauhanturvaajia

Tasavallan presidentti Tarja Halonen myönsi 4. kesäkuuta 2006 neljälle suomalaiselle ISAF-joukoissa palvelleille rauhanturvaajalle kolme Vapaudenristiä ja yhden Vapaudenmitalin kunnostautumisesta Afganistanissa helmikuun 2006 mellakoiden yhteydessä. Nämä olivat toisen maailmansodan jälkeen ensimmäiset tasavallan presidentin suomalaiselle sotilaalle taistelutehtävässä kunnostautumisesta myöntämät kunniamerkit.^[17][18]

Vuoden 2006 jälkeen vapaudenristejä ja vapaudenmitaleja on myönnetty vuosittain muutamalle kansainvälisessä kriisinhallintaoperaatiossa, joko Afganistanissa tai Somalianlahdella taistelutilanteessa kunnostautuneelle sotilaalle.^[19][20][21]

Afganistanin ISAF-operaation ansioista jaettu vapaudenristi on yhdistelmä sodan ajan ansioista ja rauhan ajan ansioista jaettua vapaudenristiä. Vapaudenristi ansioista Afganistanissa on kiinnitetty keltaiseen, punaraitaiseen nauhaan, jossa on nauharuusuke. Atalantassa suoritetun Somalian EU-operaation johdosta myönnetyt vapaudenristit jaettiin keltaisella punaraitaisella nauhalla ilman nauharuusuketta. ^lähde?

Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4. kesäkuuta 2017 myönnettiin sotien jälkeen ensimmäinen vapaudenristi ansioista kansainvälisessä kriisinhallinnassa punaisen ristin kera. Kunniamerkki oli 3. luokan Vapaudenristi, ja sen sai lääkintämajuri Isto Uusi-Erkkilä.^[22]

Katso myös

• Suomen Leijonan ritarikunta
• Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta
• Pyhän Karitsan ritarikunta

Lähteet

1. Ruusun ja Leijonan matkassa – suomalainen kunniamerkkiperinne on pitänyt pintansa Yle Uutiset. 2.12.2022. Viitattu 7.12.2022.
2. Hallitus – Vapaudenristin Ritarikunta vapaudenristinritarikunta.fi. Viitattu 11.2.2024.
3. Annetut kunniamerkit Vapaudenristin ritarikunta. Arkistoitu 4.8.2019. Viitattu 4.8.2019.
4. 550/1944 Asetus Vapadenristin ritarikunnasta. 5 §. Finlex.fi. Viitattu 29.8.2022.
5. Vapaudenristin kunniamerkit Vapaudenristin ritarikunta. Arkistoitu 4.8.2019. Viitattu 4.8.2019.
6. Vapaudenristit. Uusi Suomi, 29.1.1919, s. 5. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 25.12.2019.
7. Vapaudenristin ritarikunta Presidentti.fi. Arkistoitu 5.12.2021. Viitattu 5.12.2021.
8. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan perustaminen 28. tammikuuta 1919 28.1.2019. Ritarikunnat. Viitattu 5.12.2021.
9. Vapaudenristin suurristi tasavallan presidentille. Helsingin Sanomat, 9.7.1940, s. 3. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 23.12.2019.
10. Jani Tiainen: Suomen kunniamerkit − The orders, decorations, and medals of Finland, s. 47, 62. Tampere: Apali, 2010. ISBN 978-952-5877-03-8
11. Leino, Petteri: Kunniamerkkikeräilijän opas, s. 57–64. Hämeenlinna: Gummerus, 2006. ISBN 952-92-0033-1
12. Annetut kunniamerkit ("VR SR") Vapaudenristin Ritarikunta. Viitattu 28.10.2023.
13. Bergroth, Tom C. et al.: Vapaudenristin ritarikunta: Isänmaan puolesta, s. 65. (sid.) WSOY, 1997. ISBN 951-0-22037-X
14. Suomen Vapaudenristin suurristi valtakunnanmarsalkka Göringille. Helsingin Sanomat, 16.4.1942, s. 3. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 23.12.2019.
15. Tiainen, Jani: Suomen Kunniamerkit, s. 55. Tampere: Apali, 2010. ISBN 978-952-5877-03-8
16. Ennen 8.4.1949 annettua kunnanvaakunalakia vahvistetut vaakunat ja vahvistamispäätökset I:7 Vaasa Kansallisarkiston digitaaliarkisto.^{[vanhentunut linkki]}
17. Vapaudenristejä jaettiin historiallisissa merkeissä. Ruotuväki 18/2006. Web Archive 2007.
18. Pääesikunnan tiedote 4.6.2006. Web Archive 2007.
19. Raunulle myönnetään 4.6.2011 3. luokan Vapaudenristi (viitattu 8.3.2012)^{[vanhentunut linkki]}
20. Vapaudenristin ritarikunta, myönnetyt kunniamerkit (Arkistoitu – Internet Archive) (viitattu 8.3.2012)
21. Ylivääpeli Jylhästä vuoden aliupseeri (viitattu 8.3.2012)^{[vanhentunut linkki]}
22. Liimatainen, Henna-Riikka: Kunniamerkkejä jaettiin ansiokkaasta työstä. Ruotuväki-lehti, 2017, nro 12, s. 11. Puolustusvoimat. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.4.2018. (Arkistoitu – Internet Archive)

Kirjallisuutta

• Bergroth, Tom C.: Vapaudenristin ritarikunta: Isänmaan puolesta. (2. täyd. laitos) Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-0-40498-0
• Castrén, Klaus: Yhteisöille suodut vapauden ristit. Sotahistoriallinen aikakauskirja, 1982, 2. vsk, s. 205–217. ISSN 0357-816X Artikkelin verkkoversio.
• Castrén, Klaus: Vapaussodan ansioista 2. luokan vapaudenristillä palkitut suomalaiset. Helsinki: Multiprint, 1999. ISBN 951-98157-1-6
• Suomen ritarikunnat 100 vuotta. Helsinki: Kansallisarkisto, Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat, Vapaudenristin ritarikunta, 2018. ISBN 978-952-7323-00-7 Teoksen verkkoversio.
• Tetri, Juha E.: Kunniamerkkikirja, s. 45–51. (3. p.) Ajatus, 2003. ISBN 951-20-6404-9
• Tiainen, Jani: Suomen Kunniamerkit, s. 8–35. Tampere: Apali, 2010. ISBN 978-952-5877-03-8

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vapaudenristin ritarikunta Wikimedia Commonsissa

• Vapaudenristin ritarikunta vapaudenristinritarikunta.fi.