Norjan perustuslaki (norj. Kongeriket Norges Grunnlov) hyväksyttiin Eidsvollin kansalliskokouksessa Eidsvollissa 16. toukokuuta 1814. Se allekirjoitettiin 17. toukokuuta 1814, minkä muistoksi päivä on nykyäänkin Norjan kansallispäivä.
Perustuslaki pohjautuu Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen vuodelta 1776 sekä Ranskassa vallankumouksen aikana 1789 ja myöhemmin vahvistettuihin perustuslakeihin.[1] Se oli aikanaan eräs radikaaleimmista perustuslaeista, jota valistusajan ihanteet inspiroivat. Erityisesti Montesquieun vallan kolmijako-oppi oli tärkeä peruslinja. Perustuslaki on Norjassa korkein oikeusnormi, jonka kanssa ristiriidassa olevat päätökset joutuvat väistymään. Se sisältää päätökset valtiomuodosta, ihmisoikeuksista, lainsäädäntävallasta ja suurkäräjien roolista, hallitusvallasta ja tuomiovallasta. Perustuslain alkuperäistä versiota säilytetään Stortingin arkistossa, Stortingsarkivetissa.[2]
Alun perin äänioikeus riippui varallisuudesta, mutta oman aikansa mittapuulla raja oli asetettu alas. Lähes puolet aikuisista miehistä sai äänioikeuden. Tästä poikkeuksena virkamiehistön asemaa korostettiin. Kaikilla virkamiehillä oli äänioikeus, ja virkamies voitiin irtisanoa vain lainvoimaisen tuomion pohjalta.[3] Naisilla ei alkujaan ollut äänioikeutta, kuten ei tuohon aikaan missään muussakaan maassa, mutta he saivat sen vuonna 1913.
Talonpojat saivat perustuslakiin kirjattua esikoisuuteen pohjautuvan maanperimysoikeuden, Odelsretten, jollainen on vain Norjan perustuslaissa. Sen katsotaan muodostaneen perustan vapaalle talonpoikaisyhteisölle.[3]
Perustuslain kohta 2 kielsi juutalaisilta pääsyn maahan ja julisti, ettei jesuiittoja ja munkkikuntia suvaittaisi. Tässä kohtaa piti muutoin olla myös julistus uskonnonvapaudesta, mutta jostain syystä vain poikkeukset siitä jäivät kirjatuiksi vuoden 1814 lakitekstiin.[3] Juutalaisparagrafi poistettiin perustuslaista 1851 erityisesti runoilija Henrik Wergelandin kampanjoitua asiaa vastaan julkisuudessa kymmenen vuotta aiemmin. Sen poisto vaati neljä eri käsittelyä Stortingissa vuosina 1842, 1845, 1848 ja lopulta 1851[4]
Lakia allekirjoitettaessa samalla kuninkaaksi valitun Tanskan prinssi Kristian Frederikin jouduttua luopumaan vallastaan 10. lokakuuta 1814 ja Norjan jouduttua osaksi Ruotsi-Norja-unionia, Stortinget muutti perustuslakia mahdollistaakseen unionin 4. marraskuuta. Ne muutokset kumottiin unionin lakattua 7. kesäkuuta 1905, jolloin Norjasta tuli täysin itsenäinen.
20. helmikuuta 2007 Stortinget muutti perustuslakia, jolloin parlamentarismin periaatteet kirjattiin eksplisiittisesti lakiin. Ne olivat ohjanneet valtiota kirjoittamattomana sääntönä vuodesta 1884. Samalla poistettiin jako Odelstingetiin ja Lagtingetiin lakiasioiden käsittelyssä. Nykyisin ne käsitellään koko Stortingetissä. Samalla uudistettiin valtakunnanoikeuden kokoonpanoa ja asiankäsittelyä.[5]
Alkuperäinen perustuslaki kirjoitettiin tanskaa muistuttavalla 1800-luvun kirjakielellä, ja kaikissa myöhemmissa muutoksissa pyrittiin jäljittelemään lain vanhaa kieliasua. Vasta perustuslain 200-vuotisjuhlien yhteydessä 2014 otettiin virallisesti käyttöön nykykielinen perustuslaki kirjanorjaksi ja uusnorjaksi.[6]