Pierre Seel (16. elokuuta 1923 Haguenau – 25. marraskuuta 2005) oli ranskalainen mies, joka joutui homoseksuaalisuuden takia internoiduksi natsi-Saksan valtaamassa ja itseensä liittämässä Elsass-Lothringenissa.[1]
Seel syntyi vanhempiensa viidestä pojasta nuorimpana ja varttui Mulhousessa. Hän tunnisti homoutensa noin 15-vuotiaana, mutta asia oli hänelle vaikea hyväksyä katolisesta kasvatuksesta johtuen. 17-vuotiaana hän kuitenkin kävi usein klubilla, joka toimi homomiesten kohtaamispaikkana. Kerran häneltä varastettiin siellä kello, ja kun hän teki ilmoituksen poliisille, hän koki ahdistelua rikospaikan takia. Toukokuussa 1941 Gestapo pidätti Seelin tämän seksuaalisuuden johdosta; raportti varkaudesta johti hänen kiinnijäämiseensä. Hänen perheensä kuuli pojan homoseksuaalisuudesta vasta tässä yhteydessä. Homoseksuaalisuus oli Ranskassa dekriminalisoitu, mutta natsien lait mahdollistivat pidätyksen.[1]
Seel vietiin Schirmeckin leirille. Hänellä oli ennen pidätystään ollut vakituinen homosuhde, ja hänen kumppaninsa murhattiin hänen nähtensä; tämä annettiin koirien raadeltavaksi. Seel itse joutui kivuliaiden "lääketieteellisten kokeiden" uhriksi, ja hän työskenteli nälkiintyneenä. Marraskuussa 1941 hän kuitenkin yllättyi, kun kuuli olevansa vapautumassa hyvän käytöksensä ansiosta. Hän palasi kotiinsa Mulhouseen ja sai lämpimän vastaanoton, mutta homoseksuaalisuudesta ei puhuttu. Vuonna 1942 Seel joutui Saksan armeijaan. Varhain vuonna 1945 upseeri, jonka sotilaspalvelijana hän toimi, päätti karata itärintamalta ja ottaa hänet mukaansa. Upseerin määränpäänä oli Köln ja Seelin määränpäänä Mulhouse, mutta upseeri kuoli matkalla ja Seel joutui jatkamaan yksin. Neuvostoliiton sotilaat epäilivät häntä vakoojaksi, mutta hän ilmaisi itsensä ranskalaiseksi, ja hän meni sotilaiden mukana kohti Puolaa. Hänet lähetettiin kotiutusleirille Odessaan, ja hän vietti siellä kuukausia, kunnes palasi kotiinsa elokuussa 1945.[1]
Kun Ranskan laki palasi voimaan, homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin jälleen, mutta se ei silti ollut laajalti hyväksyttyä. Seelin perheessä pysyttiin vaiti homoseksuaalisuudesta ja sodasta, mutta perheen äidin ollessa kuolemansairaana Seel kertoi tälle omista kokemuksistaan. Äiti kuoli kesäkuussa 1949. Seel peitti homoutensa menemällä naimisiin elokuussa 1950. Hän asui vaimonsa kanssa aluksi Mulhousessa, mutta muutti pian Pariisin lähelle ja vuonna 1968 Toulouseen. Perheeseen syntyi kaksi poikaa ja tytär. Raha oli kuitenkin usein tiukassa, ja vaimo olisi halunnut miehen hakevan eläkettä keskitysleiriltä selvinneille, mutta homoseksuaalisuus olisi paljastunut samalla. Seel ei ollut koskaan kertonut vaimolle seksuaalisuudestaan, ja siitä vaikeneminen johti masennukseen, johon määrätty lääkitys osoittautui tehottomaksi.[1]
Vuonna 1978 Seelin vaimo haki eroa. Seel jäi yksin ja epätoivon valtaan, mutta alkoi vähitellen kuntoutua tukiryhmässä. Toukokuussa 1981 Jean-Pierre Joecker haastatteli häntä, ja anonyymi kertomus julkaistiin tämän perustamassa homoille suunnatussa Masques-lehdessä. Seel koki hiljaisuuden rikkomisen vapauttavaksi. Vuonna 1982 piispa Léon-Arthur Elchinger kielsi ILGA:n jäsenille kokoontumisen ajaksi katolisen kirkon tiloista varatut yösijat. Seel raivostui tästä ja kirjoitti avoimen kirjeen piispalle; kirje julkaistiin myös Gai pied -lehdessä.[1]
Seel alkoi päättäväisesti valistaa yleisöä sota-ajoista ja taistella HLBT-oikeuksien puolesta. Hän julkaisi vuonna 1994 muistelmateoksen Moi, Pierre Seel, déporté homosexuel (1994). Hän esiintyi lisäksi muun muassa dokumentissa Natsit ja homoseksuaalit (2000). Hänen muistelmateoksiaan myös käytettiin elokuvassa Amants des hommes. Seel kuoli marraskuussa 2005; hän oli viettänyt viimeiset kaksikymmentä vuottaan kumppaninaan Éric Feliu. Vuonna 2007 Toulousen valtuusto päätti nimetä kadun Seelin mukaan, ja tämä päätös toteutettiin virallisesti 23. helmikuuta 2008.[1]